Herran jalanjäljet tunnistetaan tietyistä erityismerkeistä, jotka erottavat Hänet kaikista muista olennoista. Hänen jalkapohjissaan ovat mm. seuraavat merkit: lippu, salama, elefantinajokeppi, päivänvarjo, lootuskukka ja kiekko. Nämä merkit jättävät jäljen pölyiseen maahan siellä missä Herra vaeltaa. Hastināpuran maa tuli täyteen näitä hyväenteisiä merkkejä Herran kuljeskellessa siellä Pāṇḍavien seurassa. Niiden ansiosta Pāṇḍavien koko kuningaskunta kukoisti. Kuntīdevī kuvaili tätä Herralle tunnusomaista piirrettä ja pelkäsi Herran lähdön merkitsevän huonoa onnea kaikille.

Cāṇakya-śloka koostuu moralisti Cāṇakya Paṇḍitan ohjeista. Tämä säe on siitä:

Läheisessä suhteessa kaikki näyttää kauniilta. Esimerkiksi taivas on kaunis suhteessa kuuhun. Taivas on aina olemassa, mutta täydenkuunyönä, kun kuu ja tähdet loistavat, taivas näyttää erityisen kauniilta. Kansakunta näyttää kukoistavalta, kun sen hallinto on hyvä ja maata johtaa hyvä presidentti tai kuningas. Silloin kaikki ovat onnellisia ja kaikki on hyvin. Tytöt ovat aina kauniita, mutta tyttö näyttää erityisen kauniilta silloin, kun hänellä on aviomies. Vidyā sarvasta bhūṣanam. Jos ihminen, vaikka kuinka ruma, on hyvin oppinut, tuo oppineisuus on hänen kauneutensa. Vastaavasti kaikki on kaunista, kunhan Kṛṣṇa on läsnä.

Siksi Kuntī ajattelee, että kun Kṛṣṇa pysyy heidän luonaan, kaikki heidän kuningaskunnassaan ja pääkaupungissaan Hastināpurassa, on kaunista. Mutta kun Kṛṣṇa lähtee, kuningaskunta ei ole enää kaunis. Kuningatar sanoo: ”Kṛṣṇa, kun Sinä kävelet valtakunnassamme lootusjalkasi jäljet kaunistavat kaiken. Vettä ja hedelmiä on riittämiin ja kaikki näyttää kauniilta, mutta jos Sinä lähdet, mikään ei ole enää kaunista.”

Tämä ei pitänyt paikkaansa vain silloin kun Kṛṣṇa oli paikalla ja Kuntī puhui Hänelle, vaan se on aina totta. Huolimatta edistyneisyydestään kulttuurimme ei voi koskaan olla kaunis, ellemme aseta Kṛṣṇaa ja Kṛṣṇa-tietoisuutta keskeiseen asemaan. Kṛṣṇa-tietoisuus -liikkeeseen liittyneet olivat kauniita ennemmin, mutta nyt kun heistä on tullut Kṛṣṇa-tietoisia, he ovat entistäkin kauniimpia. Lehdet kirjoittavat usein artikkeleissaan, että bhaktat ovat ”kirkaskasvoisia”. Heidän maanmiehensä ja -naisensa ihmettelevät kuinka kauniita näistä pojista ja tytöistä on tullut. Nykypäivän Amerikassa monet nuoremman sukupolven jäsenet ovat surullisia ja synkkäilmeisiä. Miksi? Koska he ovat jääneet paitsi sitä, mikä on tärkeintä – elämän päämäärää. Kṛṣṇa-bhaktat näyttävät kuitenkin hyvin kauniilta, sillä Kṛṣṇa on läsnä.

Viisi tuhatta vuotta sitten Pāṇḍavien aikana vallinnut totuus on edelleenkin sama. Kun Kṛṣṇa on keskipisteessä, kaikki on hyvin kaunista ja Kṛṣṇa voi olla keskipisteessä koska tahansa. Kṛṣṇa on aina läsnä, meidän on vain kutsuttava hänet luoksemme. ”Kṛṣṇa hyvä, tule ja astu keskipisteeseen.” Siinä kaikki. Mainitsen saman esimerkin kuin aiemminkin. Nollalla ei ole arvoa, mutta jos asetamme sen eteen numeron yksi, nollasta tulee kymmenen. Ei siis tarvitse jättää työtään, mikä se sitten onkin. Me emme vaadi: ”Lopeta kaikki aineellinen.” Teidän on vain lisättävä kaikkeen Kṛṣṇa.

Tietenkin on jätettävä sellainen, mikä on Kṛṣṇa-tietoisuuden vastaista. Vaikka emme lopeta aineellisia velvollisuuksiamme, se ei tarkoita, ettemmekö lopettaisi lihansyöntiä. Lihansyönti on lopetettava, koska se ei edistä Kṛṣṇa-tietoisuuden kehittymistä. Ei ole mahdollista edistyä Kṛṣṇa-tietoisuudessa ja samaan aikaan tehdä syntejä. Kṛṣṇa sanoo: aham tvām sarva-pāpebhyo mokṣayiṣyāmi. ”Antaudu Minulle, ja minä pelastan sinut vapauttamalla sinut kaikista syntien aiheuttamista vaikutuksista.”

Jokainen meistä tekee elämä elämän jälkeen tieten tai tietämättään syntejä. Saatan tieten tahtoen tappaa eläimen, mikä varmasti on synti, mutta vaikka tekisin sen tietämättäni, se on silti synti. Tiellä kävellessämme tapamme muurahaisia ja muissakin askareissa – keittäessämme, ottaessamme vettä, jauhaessamme mausteita huhmareessa – tapamme monia eläviä olentoja. Ellemme pysy tietoisina Kṛṣṇasta, joudumme vastuuseen kaikista tietämättä tehdyistä synneistä.

Jos lapsi koskettaa tulta, tarkoittaako se, että tuli ei polta häntä, koska hän on lapsi? Ei. Luonnon lait ovat ankarat, niin ankarat, että ne eivät tunne armoa. Tavallisetkaan lait eivät armahda tietämätöntä. Jos vetoamme oikeudessa siihen, ettemme tienneet tekoamme lainvastaiseksi, se ei auta. Tietämättömyys ei armahda luonnon lakien rikkojaa. Jos me haluamme olla todella vapaita syntisen elämän seurauksista, meidän on oltava tietoisia Kṛṣṇasta, sillä Kṛṣṇa vapauttaa meidät kaikista syntisten tekojen seuraamuksista. Siksi suositellaan: kīrtanīyaḥ sadā hariḥ – ihmisen on laulettava aina Hare Kṛṣṇa, Hare Kṛṣṇa, Kṛṣṇa Kṛṣṇa, Hare Hare / Hare Rāma, Hare Rāma, Rāma Rāma, Hare Hare, jotta Kṛṣṇa pelastaa hänet.

Kṛṣṇa on aina säilytettävä mielessä, sillä Kṛṣṇa on kuin aurinko. Tämä on Back to Godhead -lehden motto:

Kṛṣṇa on aivan kuin loistava aurinko ja māyā, tietämättömyys, on kuin pimeys. Kun aurinko paistaa pimeys katoaa. Jos pysymme aina Kṛṣṇa-tietoisuudessa, tietämättömyyden pimeys ei voi vaikuttaa meihin vaan kävelemme aina vapaina Kṛṣṇan kirkkaassa auringonpaisteessa. Niinpä Kuntīdevī rukoilee, että Kṛṣṇa jäisi hänen ja Pāṇḍavien luokse.

Kṛṣṇa ei jättänyt Pāṇḍavia, kuten Hän ei lähtenyt koskaan Vṛndāvanastakaan. Śaṣtroissa eli Veda-kirjallisuudessa sanotaan: vṛṇdāvanaṁ parityajya no padam ekaṁ gacchati. Kṛṣṇa ei astu koskaan askeltakaan Vṛndāvanasta. Hän on kiintynyt Vṛndāvanaan. Kuinka sitten Kṛṣṇan nähtiin lähtevän Vṛndāvanasta Mathuraan ja edelleen Hastināpuraan, eikä Hän palannut moniin vuosiin? Kṛṣṇa ei itse asiassa milloinkaan lähtenyt pois, sillä vṛndāvanalaiset ajattelivat jatkuvasti Kṛṣṇaa ja itkivät, kun Hän oli lähtenyt. Yaśoda, Nanda Mahārāja, Rādhārāṇī ja gopīt, lehmät, vasikat ja paimenpojat ajattelivat vain Kṛṣṇaa ja itkivät. Sillä tavalla he tunsivat Kṛṣṇan olevan läsnä, sillä Kṛṣṇan läsnäolo voidaan tuntea voimakkaammin silloin, kun ollaan Hänestä erossa. Śūnyayitam jagat sarvaṁ govinda- viraheṇa me. Caitanya Mahāprabhu ajatteli, että kaikki on tyhjää ilman Govindaa, ilman Kṛṣṇaa. Kaikki on tyhjää mutta tietoisuus Kṛṣṇasta on olemassa.

Kun näemme kaiken kuin sitä ei olisi, mutta olemme tietoisia Kṛṣṇasta, olemme saavuttaneet korkeimman täydellistymän. Siksi gopīt ovat niin yleviä. He olivat saavuttaneet tämän täydellistymän, eivätkä voineet unohtaa Kṛṣṇaa hetkeksikään. Kun Kṛṣṇa meni metsään paimentamaan lehmiä ja vasikoita, gopīen mieli oli häiriintynyt. Gopīt surevat mielessään sitä, että Kṛṣṇa kävelee paljain jaloin ja polulla on piikkejä ja kiviä, jotka pistävät Hänen pehmeitä lootusjalkojaan. Gopeista Kṛṣṇan lootusjalat ovat niin pehmeät, että heidän rintansa ovat niihin verrattuina kivikovat, kun Hän asettaa niille jalkansa. He itkevät ajatellessaan näitä ajatuksia. Gopīt halusivat nähdä Kṛṣṇan palaavan illalla kotiin ja he seisoivat polun vierellä katselemassa, kun Kṛṣṇa palasi metsästä lehmineen ja vasikoineen. Tätä on Kṛṣṇa-tietoisuus.

Kṛṣṇa ei voi jättää bhaktaansa, kun tämä syventyy ajattelemaan Häntä mielessään. Kuntīdevī on tässä hyvin peloissaan ja ajattelee Kṛṣṇan lähtevän, mutta Kṛṣṇan lähtemisen tosiasiallinen vaikutus on se, että Hän on yhä voimakkaammin läsnä palvojansa mielessä. Caitanya Mahāprabhu opetti omalla esimerkillään Kṛṣṇan palvelemista erossa ollen, vipralambha-sevā. Kyyneleet tulvivat Hänen silmistään, sillä Hän tunsi kaiken olevan tyhjää kaivatessaan Kṛṣṇaa.

Kṛṣṇan kohtaamisessa on kaksi vaihetta. Kṛṣṇan tapaaminen, puhuminen Hänen kanssaan ja Hänen syleilemisensä ovat sambhoga. Mutta on toinenkin tapa seurusteluun Kṛṣṇan kanssa – Hänestä erillään – mitä kutsutaan vipralambhaksi. Palvoja hyötyy seurustelusta kummallakin tavalla.

Koska olemme tällä hetkellä aineellisessa maailmassa, emme näe Kṛṣṇaa suoraan. Voimme nähdä Hänet silti epäsuorasti. Jos näemme Tyynen valtameren, voimme muistaa Kṛṣṇan heti, jos olemme henkisesti kehittyneitä. Tätä kutsutaan mietiskelyksi. Tyynen valtameren valtaisat vesimassat, sen mainingit lyövät rantaan vain muutamien kymmenien metrien päässä minusta. Luotan kuitenkin siihen, että olen turvassa rannalla onpa valtameri kuinka raivoisa ja sen aallot kuinka hurjia tahansa. Miksi ajattelen niin? Kṛṣṇa määrää: ”Tyyni valtameri, olet raju ja valtaisa, mutta tämän rajan ylitse et voi tulla.” Näin ihminen voi heti muistaa Kṛṣṇan eli Jumalan, jonka voimaa Tyynen valtamerenkin on toteltava. Tällä tavalla Kṛṣṇaa voi ajatella ja se on Kṛṣṇa-tietoisuutta.

Kṛṣṇan voi muistaa myös nähdessään auringonnousun, sillä Hän sanoo Bhagavad-gītāssa (7.8): prabhāsmi śaśi-sūryayoḥ. ”Minä olen auringon paiste ja kuun loiste.” Jos ihminen osaa nähdä Kṛṣṇan, hän voi nähdä auringonvalossa Kṛṣṇan olemassaolon. Tiedemiehet eivät ole luoneet aurinkoa. He voivat puhua sanakääntein, mutta tieto siitä millainen aurinko on, on heidän käsityksensä ulottumattomissa. Vedānta-sūtrassa (1.1.3) sanotaan: śāstra-yonitvāt. ”Śāstroista voidaan saada kaikki tieto.” Vedoja tutkimalla saadaan tietää millainen aurinko on. Brahma- saṁhitāssa säkeessä (5.5.2) kuvaillaan aurinkoa:

Tässä säkeessä auringon sanotaan olevan kaikkien planeettojen silmä ja kun sitä ajattelee tarkemmin, voi ymmärtää sen tosiseikan, että yöllä, ennen auringonnousua, emme voi nähdä mitään. Auringon sanotaan olevan myös Herran silmä. Aurinko on Hänen toinen silmänsä ja kuu toinen. Upaniṣadeissa sanotaankin, että vain koska Kṛṣṇa näkee, mekin voimme nähdä. Aurinkoa kuvataan myös sanoilla aśesa tejāḥ, ”äärimmäisen kuuma”. Mikä auringon tehtävä on? Yasyāñayā bhramati sambhṛta-kāla-cakraḥ. Auringolla on kiertorata. Jumala on määrännyt aurinkoa: ”Sinä kierrät tällä radalla, etkä missään muualla.” Tiedemiehet sanovat, että jos aurinko siirtyisi radallaan, se aiheuttaisi avaruuden kuumenemisen, ja jos aurinko siirtyisi hieman vastakkaiseen suuntaan, koko avaruus jäätyisi. Korkeimman määräyksestä aurinko ei siirry senttiäkään siitä, missä sen pitää olla. Se nousee aina tarkalleen oikeaan aikaan. Miksi? On oltava järjestys ja tottelevaisuus. Brahma-saṁhitāssa sanotaan: yasyājñayā bhramati sambhṛta-kāla-cakro govindam ādi- puruṣaṁ tam ahaṁ bhajāmi. ”Minä palvon tuota iänikuista henkilöä, jonka määräyksestä aurinko liikkuu radallaan. Hän käskee aurinkoa, valtamerta ja kuuta. Kaikki tapahtuu Hänen käskystään.”

Mikä tekee Jumalan ymmärtämisen vaikeaksi? Siinä ei ole mitään vaikeutta. Jos ihminen on vähääkään tervejärkinen, jos hänen aivonsa eivät ole ulosteesta, hän voi nähdä Jumalan joka askeleellaan. Herra sanoo:

”Oi Kuntīn poika (Arjuna), Minä olen veden maku, auringon ja kuun valo, Veda-mantrojen oṁ-tavu. Minä olen ääni eetterissä ja ihmisen kyky.” (Bhagavad-gītā 7.8) Miksi ihmiset sanovat, etteivät he ole nähneet Jumalaa? Miksi he eivät näe Jumalaa niin kuin Herra ohjaa heitä näkemään? Miksi he keksivät omat keinonsa? Ihminen ei voi nähdä Jumalaa omilla keinoillaan. Se ei ole mahdollista. Jos sitä yrittää, jää aina sokeaksi. Niin sanotut filosofit ja tiedemiehet yrittävät kaiken aikaa nähdä Jumalan omalla tavallaan, eikä se ole mahdollista. Jumala on nähtävä Jumalan tavalla. Silloin Hänet voidaan nähdä. Jos haluan tavata Yhdysvaltain presidentin, voinko tehdä sen omalla tavallani? Jos se ei ole mahdollista, kuinka sitten Jumalan kohtaaminen olisi mahdollista minun omalla tavallani? Millaista roistomaisuutta! En saa nähdä tavallista korkeassa asemassa olevaa ihmistäkään omalla tavallani; ensin on sovittava sihteerin kanssa tapaamisesta ja tehtävä sopivat järjestelyt. Jumala on tavallisia ihmisiä paljon mahtavampi ja kuitenkin lurjukset ovat sitä mieltä, että Jumalan voi nähdä kukin omalla tavallaan. ”Kaikki ne tiet, jotka keksitte, ovat oikeita”, he väittävät. Se on rikollista. Maailma on täynnä roistoja ja lurjuksia ja siksi käsite Jumala-tietoisuudesta, Kṛṣṇa-tietoisuudesta, on tullut hyvin epämääräiseksi. Jos ihminen haluaa nähdä Jumalan ja haluaa Hänen olevan läsnä, kuten Kuntīdevī pyytää Häntä jäämään luokseen, ihminen voi pitää Jumalan aina sydämessään.

Meidän on vain käytettävä mieltämme ja aistejamme Kṛṣṇa- tietoisuudessa, kuten Mahārāja Ambarīṣa. Sa vai manaḥ kṛṣṇa- padāravindayor vacāṁsi vaikuṇṭha-guṇānuvarṇane (Śrīmad- Bhāgavatam 9.4.18). Ensiksi mieli on kohdistettava Kṛṣṇan lootusjalkoihin, sillä mieli on aistitoiminnan keskus. Jos mieltä ei olisi, me emme pystyisi näkemään tai kuulemaan silmistä ja korvista huolimatta. Siksi mieltä pidetään yhdentenätoista aistina. Aisteja on kymmenen – viisi toiminta-aistia ja viisi tiedostavaa aistia – niiden keskus on mieli. Bhagavad-gītāssa (3.42) sanotaan:

Tässä säkeessä Kṛṣṇa selittää, että varsinaisten aistien taustalla on mieli, mielen yläpuolella on älykkyys ja älykkyyden yläpuolella on sielu.

Miten voisimme täysin ymmärtää sielun olemassaolon, jos emme käsitä edes mielen psykologiaa? Mielen yllä on älykkyys ja järkeilemällä voidaan korkeintaan päästä intellektuaaliselle tasolle. Jumalan ja sielun ymmärtämiseksi on mentävä ohi älykkyyden tason. On mahdollista käsittää kaikki, mutta ymmärrys on saatava oikealta taholta. Vedat antavat ohjeeksi:

”Jos vakavasti halutaan käsittää yliluonnollisia, yliaistillisia asioita, on käännyttävä aidon ja vilpittömän henkisen opettajan puoleen.” (Muṇḍaka Upaniṣad 1.2.12)